lauantai, 21. tammikuu 2012

pika

www.youtube.com/watch

I learned to live half alive.

 Mun voimat alkaa olemaan aika helvetin lopussa. Minä vaan vaeltelen kämpässä ympyrää enkä tiedä mitä teen, otan jonku tavaran käteen mut laitan sen kuitenki heti paikoilleen. Tää on tosi uus tilanne mulle, tai alanhan mä jo sopeutumaan tähän aika hyvin. Kipuun tottuu ku tarpeeks sattuu. 

Ajattelin soittaa K:lle tänään, pyytää sitä käymään ja selviteltäis asiat. Hiljaisuus on nyt jatkunu meidän välillä viime päivityksestä ja en usko että hän edes ottaa minuun enää itse yhteyttä. Ahistus on nyt jokapäiväistä, siis se jonka pitäisi tulla aina ennen kuin K soittaa. Voi olla, että aiheutan sen alitajuntaisesti itse ja toivon hänen soittavan. Toisaalta en haluaisi kuitenkaan hänen ottavan yhteyttä - jotenkin sairaalla tavalla tahdon tämän jatkuvan. En tämän ahdistuksen, pahan ja kireän olon vaan epätietoisuuden. Jos totuus iskee kasvoilleni yhtäkkiä luultavasti en jaksa enää sitä. 
 
Tosiaan, aion soittaa hänelle kunhan saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja sanat jotka aion sanoa. Olen toisaalta melko varma niiden unohtuvan kun puhelin alkaa piippaamaan. Ja mitä minä teen jos hän ei vastaa? Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut vai alanko maalaamaan normaaliin tapaani piruja seinille? 
Ahdistaa taas kovasti. Minua vituttaa että olen vainoharhainen. Mmm.. ei sitä vainoharhaksi voi kutsua. En edelleenkään osaa selvitellä tunteitani!
 
Mitä minä hänelle sanon ja mitä teen jos en saa häntä kiinni? :/
 

maanantai, 16. tammikuu 2012

...

 Mulla ei ole enää sanoja, mitä mä hänelle voisin sanoa. Huomasin sen itsestäni, kun havahduin siihen kun juoksin pää kolmantena jalkana kauemmas tapaamispaikastamme, jotta hän ei vain näkisi minua. Laitoin hänelle viestin illalla, että olin sairastunut enkä pystynyt tapaamaan. Hän ei ole vastannut siihen, ja toivon että K ei olisi nähnyt minua pinkomassa pakoon niin raukkamaisesti. En vain voinut muuta, ahdistus iski bussissa matkalla tapaamispaikalle. Minä toimin vaistojeni varassa, niin olen itselleni vakuutellut. Hävettää, ahdistaa ja suoraan sanottuna vituttaa tää mun toiminta. Miksi minä, "aikuinen" ihminen olen taantunut lapsen tasolle ja _juoksen_ pakoon? 

Olen huomannut muutoksia käytäksessäni, olen äkäisempi, suutun helpommin ja pienemmistä asioista. Tämä alkaa pelottaa minua, ja olen harkinnut jo ammattiapua. Kynnys soittaa johonkin, esimerkiksi auttavaan puhelimeen, ajanvaraukseen psykologille on kova, sillä koen itse olevani osasyyllinen tähän koko paskaan. JOS en olisi muutama viikko sitten (huomenna tasan kuukausi yhteydenotosta) tehnyt niin kuin tein, olisin ehkä oma itseni vieläkin enkä olisi menettämässä kontrollia elämääni. Tai mistä sitä tietää, jos nyt viettäisin yöt miettien miksi en vastannut hänen puheluunsa. En tiedä, jossittelu on tässä vaiheessa turhaa ja samantekevää. 

Myös koulu menee nykyään huonosti. En jaksanut lähteä tänään, ja tuskin jaksan mennä huomennakaan. Mitä se vaikuttaa kun en opi siellä mitään, koska ajatukseni pyörivät jatkuvasti yhden ja saman asian ympärillä, aivot yrittävät löytää ratkaisua johonkin, en itsekään tiedä mihin. Sitä ei kuitenkaan taida olla olemassa. Mua helpottais aivan helvetisti jos mä tietäisin mitä sen jätkän pään sisällä liikkuu. Mä en voi puristaa sitä tietoa ulos, olen kysynyt nätisti ja sitten hieman kovempaa mutta ei, aina sama vastaus: "Kun mä en tiedä". Mutta minä tiedän että hän tietää. Se on huono merkki ettei se sano sitä, mutta tahdon kuulla sen häneltä itseltään. Tulen kyllä kestämään sen, olenhan kestänyt jo vaikka mitä paskaa häneltä. 

On myös jokseenkin epäilyttävää, että silloin kun rohkaisen mieleni ja soitan hänelle hän ei suostu kertomaan missä on ja kenen kanssa. Moni olisi tässä vaiheessa luovuttanut ja antanut olla. Myös minä tahdon tehdä niin, mutta jokin suurempi voima vetää mua tähän juttuun vain tiukemmin kiinni. Mulla ei ole enää voimia irtautua, mä roikun tässä kuin jossain viimeisessä oljenkorressa. Kaikki tai ei mitään. Kuulostaa varmaan aivan sekopäiseltä, mutta se nyt vain menee niin. Kukaan, joka ei ole tässä samassa tilanteessa ollut tuskin voi ymmärtää tätä tunnekuohua joka ei laannu. 

Minä uskon johonkin korkeampaan voimaan, joka johdattaa ihmistä. En ehkä Jumalaan, mutta johonkin kuitenkin. Ja tämä korkeampi voima yrittää nyt johtaa mua johonkin, mut mä raukka en tajua sitä. Se ahdistus ja masennus ennen yhteydenottoja ovat kyllä aika merkitsevä juttu, mutta mä nyt en vain voi uskoa että meitä ei oo tarkotettu toisillemme. Okei, nyt mä kuulostan varmaan ihan tyhmältä mutta niin mä vain uskon. Se on loukannu mua pahimmin ku kukaan voi, ja silti mä rakastan sitä. Se oli ekasta kerrasta lähtien niin luontevaa, yhdessäolo siis. En puhu seksistä, vaikka sekin on aina ollut parempaa kuin olen osannut ikinä edes haaveilla. Jos hän pyytäis mut luokseen asumaan en epäröisi hetkeäkään. 

Nyt te varmaan mietitte, miksi minä sitten olen itkemässä täällä paskaa elämääni. No niin, vaikka mä haaveilisin miten paljon siitä ihmisestä ja kaikesta siitä mitä meistä vois tulla, mä tiedän että niin tuskin ainakaan ihan heti tulee tapahtumaan ja tää aika mitä mä nyt elän on niin helvetin masentavaa, ahdistavaa ja epävarmaa että mä tuskin kestäisin jos en voisi purkautua jonnekin. 

Kaiken tän paskan keskellä toivo kuitenkin nostaa päätään. Joka aamu mä oon erittäin toiveikas päivän suhteen, vaikka illalla joutuisinkin pettymään ja pahasti. Toivoa ei saa menettää. Jos se on menetetty, on koko helvetin peli pelattu. Saa olla niin ahdistunu, masentunu, vittuuntunut tai väsynyt ku vaan tahtoo. Kunhan muistaa, että se pienikin toivon kipinä voi pelastaa sut siitä suosta, mihin sä oot parhaillaan uppoamassa. Kaikki on tässä sairaassa maailmassa mahdollista, sä joko häviät tai voitat. Useimmiten häviät. Mut opi elämään sen kanssa, ja ehkä pärjäät jotenkin. 

Mun suurin pelko on, että päädyn lopulta itsemurhaan. Vaikka mä toivoisinki ja luottaisin valoisampaan tulevaisuuteen, mä en koskaan voi tietää mikä on K:n liike seuraavaks. Se saattaa löytää sen elämän naisen, joka en olekaan mä. Yhtenä aamuna saatan pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulla, että K:lla on perhe. Oon tietty onnellinenkin asiasta, mut mä oon sen verran itsekäs ihminen etten mä halua satuttaa itteeni jonku vitun uuden ämmän takia. Siks mä oon miettiny monta pakokeinoo, jotka olis kaikille mun läheisille mahdollisimman helppoja ja kivuttomia. Mä en nyt tarkottanu, että olisin sitonut hirttoköyden valmiiks ja olisin valmis hyppäämään naruun heti ensimmäisen isomman jutun tullessa päälle. Ei, mä en ole ollenkaan luovuttajatyyppiä. Mutta jos joskus käy niin, että minun voimani loppuvat, olen miettinyt päässäni muutaman keinon, joilla lähtee henki helposti ja nätisti. Se on kuitenkin vihonviimeinen vaihtoehto, enkä tahdo sitä tässä vaiheessa vielä edes harkita sillä kaikkeen pitää tottua, oli se kuinka paskaa tahansa. 

Voin kuvitella jonkun miettivän, miksi minä tahdon kiduttaa itseäni ja pitkittää tätä juttua, vaikka tää teidän mielestä on osoittautunutkin miltei mahdottomaksi. Mä en itsekään tiedä vastausta siihen, mutta tää on pitkän pohdinnan jälkeen mun mielestä nyt paras vaihtoehto edetä näin. Ehkä jotain mun kannalta hyvää voi vielä tapahtua, sitä mä en voi kieltää. Toisaalta, koko maailma voi myös romahtaa mun alta ihan yhtäkkiä. Jos tämä kuitenkin jatkuu hirmu pitkään, mun on pakko katkasta peli ennen ku minä oikeasti roikun siinä kiikussa. Pääsen eteenpäin ajattelemalla tämän olevan vain väliaikaista eikä pysyvää.

Jatkuva ikävä murskaa minua koko ajan, enkä voi sille mitään. Minun varmaan täytyisi soittaa K:lle ja kertoa olevani pahoillani, ja sopia uusi tapaaminen johon oikeasti menen, enkä juokse pakoon. Tahdon ilmiselvästi kiduttaa itseäni, sillä luin eilen kaikki vanhan puhelimeni viestit. Olin niin ahdistunut lopussa että luulin kuolevani, mutta nukahdin lopulta ja heräsin iltapäivällä. Mua suututtaa se että olen antanut K:lle liian helposti anteeksi. Toisaalta, mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä? 

Multa on kysytty, mitä mä olisin ilman K:ta. Mä en osaa vastata siihen, tuskin mitään. 

lauantai, 14. tammikuu 2012

avunhuuto

 Hän sai mut uskomaan,

Hän sai mut toivomaan,
Hän, ja vielä enemmän.

Hän sai mut nauramaan,
Hän sai mut laulamaan,
Hän antoi mulle sävelmän.

Hän, hyvä haltiatar,
Hän, yön kuningatar,
Hän on enää nimi iskelmän.

Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän,
Tunnen saman ikävän,
Kun poissa on hän.

Hän, taas kitarani viritän
Ja kuulen tutun helinän,
Kuin luonani ois hän.

^Tämä ylläoleva kappale on nyt soinut monta kertaa tänä päivänä. Kuvaa jotenkin tunteitani vaikka "Hän" ei olekaan lähtenyt mihinkään vaan on porautunut päähäni, ajatuksiini ja elämääni vahvemmin kuin koskaan olisin uskonut. Mä luulin et mä eläisin normaalii elämää tässä iässä, oonhan melkeen täysikäinen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, ja tunnen itseni riippuvaiseksi hänestä. Jo joku tuoksu laukaisee semmoisen kaipausreaktion ettei kukaan olisi ikinä uskonut. 

Nyt on tapahtunut jotain mitä mä en itsekään voi vielä käsittää. K soitti ja sanoi haluavansa nähdä. Huomenna me tapaamme kahvilassa joka on toisella puolella kaupunkia. Luultavasti joku bustaa sieltäkin, mutta mä en vois vähempää välittää enää. Mun sisälle on kasvanut joku muuri siihen "tunne"-lokeron kohdalle. Huomasin tänään että en pysty tuntemaan enää oikeastaan mitään ketään kohtaan. Tunteista ainoastaan viha ja inho ovat jäljellä, ja nekin hiipumassa. Toivottavasti&luultavasti tämä on ohimenevää mutta silti todella ahdistavaa kun en tiedä miten osasin ennen tuntea niin paljon ja vahvasti. 

En tosin ole enää yhtään varma mitä hänen kanssaan täytyisi tehdä. Mun pitää koittaa löytää itselleni sopivin ja helpoin vaihtoehto vaikka sekin taitaa kyllä olla helvetin hankala. Tai no, eihän niitä ole kuin kaksi: välit poikki kokonaan tai sitten seurustelua. Välimuotoa, eli ystävyyttä (mikä nyt on meneillään) minä tuskin kestäisin kauan. Noh, tuskinpa kestäisin täyttä välirikkoakaan joten se on ihan sama kumman tulen valitsemaan, tiedän kuitenkin että tuo ensimmäinen vaihtoehto on täyttä paskaa ja ei tule varmasti kuuloonkaan hänen kohdaltaan. Tai no, mistä sitä ikinä tietää mutta tunnen hänet niin hyvin että uskoisin tuon olevan vastaus kysymykseeni.

Toivoisin saavani rohkeutta soittaa hänelle ja pyytää hänet kämpilleni nukkumaan. Silloin kaikki olisi niin paljon helpompaa. Tosin eipä elämä koskaan ole ollut helppoa minulle, joten taidan sopeutua tilanteeseen ja lähteä itsekin untenmaille haaveilemaan hänestä.

On hankalaa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun sisälläni myllertää valtava tunteiden sekamelska josta en ota selvää mitenkään päin. Minä tiedän helvetin hyvin sen että pian on pakko päättää jotain tai minä sekoan.

Sanotaan että unen aikana tunteet selvenevät ja on helpompi tietää mitä tulisi tehdä. Ja vitut, mä oon nukkunu nyt pian kuukauden (ok ok, melko huonosti mut nukkunu kuitenki) ja ajatukset ei ole selkiytyny yhtään! Mun pää hajoo pian mut niin kai se on tarkotettukkin.

Mä en usko selviäväni tästä ilman pakkohoitoa/psykiatrista apua/lääkitystä. 

Oon umpikujassa. 

Mä toivon että joku samanhenkinen löytää tämän blogin ja tulisi kertomaan kokemuksistaan, ajatuksistaan ja päätöksistään! 

♥: anonymus

tiistai, 10. tammikuu 2012

Kohtalo, anna vielä hetki.

 Mä en käsitä, onko tämä masennuksen alkua vai mitä helvettiä. 

Olen nykyään koko ajan alakulonen, mikään ei huvita, kaikki asiat itkettää. 

Saattaa tosin johtuu mun tilanteesta, en tiedä. Tai tästä helvetin pitkästä hiljasuudesta, joka on vallinnut nyt mun ja K:n välillä monta päivää. Mä en tiedä mitä mun pitäs sille sanoa että se tajuais, etten mä halua tai pysty ottamaan ketään muuta. Niin, tai miksi edes pitäis olla joku muu? Ootteko te koskaan miettineet, miksi ihmisellä on joskus niin järjetön halu ja ikävä toisen ihmisen viereen ja kainaloon? 

Hänen yhteydenottonsa alkuunsakin järkytti mua aika paljon, siis me sovittiin ettei tuu helvettiikään ku molemmat on muuttunu tässä vuosien varrella niin paljon. Jos se on kasvanu kuitenkin niin paljon, että voisin kuvitella jotain muutakin, mitä mun on kyl henkilökohtaisesti tosi hankala uskoa. Minä tunnen hänet kuitenki niin hyvin, vaikka ajat on tosiaankin erilaisia mitä sillon ennen. 

Minä en tiedä miten mä enää suhtautuisin tohon. Musta se on tavallaan väärin että se ottaa yhteyttä niinku se ite haluaa. Tai no kyllä mä ymmärrän että sillä on koulua ja muitakin hommia, ja voisin mäki kieltäytyy jos vaan pystysin. Mutta ku mä en yksinkertasesti vaan pysty. 

Mie tiedän että on mua kohtaan väärin olla tollanen, ja tiedän että satutan itteeni vain koko ajan enemmän. Tää on niinku jotain peliä, enkä mä tiedä miten vedän sen game overin ja selviinkö voittajana. Mulla pelottaa se et muhun käy vielä kipeämpää ku sillon viimeksi. En vaan tiedä et mitä vois tapahtuu. 

Ja mä en osaa enää erotella mun tunteita, kaikki on samanlaista puuroa ku sillon joskus ennenki. Tai no, onhan se ollu jo aikoja samanlaista mössöä, musta tais tulla jonkinasteinen tunnevammanen sen tapauksen myötä, mut se on myös opettanu mulle hirveesti. Pelkään sitäki, etten vaan pysty enää tunteman mitään samanlaista ketään muuta kohtaan.

Se ei oo oikein, että aina ku mä nään sitä, mä oon niin elossa ku vaan voin olla. Mun aistit tarkkenee, hengitys helpottaa ja kaikki huolet katoaa. Mut sit ku me ollaan erossa minä ahdistun niin paljon että pelkään etten mä kuolekkaan siihen. Sitä jatkuu yleensä pari päivää, kunnes se taas helpottaa hetkeksi. Mä en halua olla sen kans niin läheinen, mutta en enää kestä jos me etäännytään enää. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehä koska tää tilanne on painanu mua jo pitkään. Tai no, niin kauan ku me ollaan taas pidetty yhteyttä mut silti. Se kolme viikkoa mitä hän on vaikuttanu mun elämääni on tuntunu ikuisuudelta. Olen kuitenki suhteellisen onnellinen ettei mun tarvi enää olla riidoissa sen kans.

Masentaa myös se että just ku mä olin pääsemässä yli siitä, se palas mun elämään ja pisti taas kaiken ihan sekasin. Sen olis pitäny miettii, mitä se musta oikeen haluaa. Ehkä se ei vaan tajua, miltä musta tuntuu nyt. Sitä on tosi hankala selittää, mut tää on _helvetistä_. En pysty nukkumaan enkä syömään kunnolla, oon laihtunu entisestään ja mun paino on pian alipainon puolella. Olen myös tosi kalpea ja riutuneen näkönen. Mulla on taas hirvee masennus päällä.

Joka kerta, ennen ku se ottaa yhteyttä, mä ahdistun aivan helvetisti. Muutama tunti/minuutti ennen puhelimen soimista musta tuntuu etten mä saa henkee ja haluan vaan käpertyä johonki ja itkee kaikki pois. 

Mä itkin edellisenä iltana mun huoneen lattialla. Mä en pystyny tekemään mitään muuta ku itkemään. En saanu henkee ja kyyneleet vaan valu ja tuntu et mun sydän rutistuu niin pieneks, että se katoaa kokonaan. Sitten mä jotenkin vaan tajusin, että elämä on helvetin epäreilu enkä mä tuu varmaan ikinä saavuttamaan hänen kanssaan sitä, mistä olen haaveillut. Itkin vielä enemmän sitä, koska se on tosi surullista. Se kaikki, mitä meillä oli, oli niin taianomaista että leijuin kirjaimellisesti pää pilvissä mistään muusta välittämättä kunnes tipuin tosi kipeesti. Olen taas nousemassa vauhdilla pilviin, vaikka lupasin itselleni että en innostu. 

Mä en uskonu rakkauteen ensisilmäyksellä ennen ku hän käveli ensimmäistä kertaa mun ohi kahvilassa. Muistan sen yhä. Vaikka en ees tienny sen nimee, tiesin hänestä siitä hetkestä lähtien sen, että se tulee joskus olemaan mun. Kun meidän katseet kohtas, kaikki äänet, kilinä, puheensorina ja kolinat vaimeni, kaikki hidastui ja tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan muualla, me kaksi. Tämä kuulostaa varmasti ihan saippuasarjalta, mutta niin siinä kävi. En osaa kuvailla sitä tunnetta, mut tunsin kuolevani kun lähdin sieltä enkä mennyt juttelemaan. Onneksi tapasin hänet sitten yhteisen kaverimme kautta muutaman viikon kuluttua, ja ensi hetkestä lähtien tulin hänen kanssaan toimeen paremmin kuin kenenkään muun kanssa olen ikinä tullut tai pystyn tulemaan.

Olen nyt ihan neuvoton ja väsynyt tähän tilanteeseen, tämä hajottaa mut. Mua pelottaa että tuo "ahdistus" on joku helvetin merkki jostain tuolta kauempaa, että mun pitäis päästää irti ennen ku poltan siipeni taas. Ja seuraavan kerran tulee sattumaan pahasti, mä tiedän. En vain pysty lopettamaan tätä nyt, ei vielä. Kohtalo, anna vielä hetki

 

♥: Anonymus

 

sunnuntai, 8. tammikuu 2012

Vuodatus

 Tänään tuntuu siltä, että vois hypätä kaivoon.

Joskus mulla tulee tällasia hetkiä, ethaluais vain maata hiljaa jossain erämaassa ja katella tähtiä, koittaa selvittää päätään ja ajatuksia, jotka on niin solmussa ettei mitään järkeä. 

Miten ihminen pystyy sekottamaan oman elämänsä? Ja miksi yks juttu johtaa aina toiseen, ja se kolmanteen, sitten tulee jo neljäs pamahdus pienen hetken sisällä. Sen jälkeen sit ollaanki niin sekasin, pyöritetään samoja asioita monta päivää, hetkestä toiseen, ei saada missään vaiheessa minkäänlaista tyynnytystä ajatuksiin. Sitten kaikki jotenkin vaa tyyntyy, niinku joku valtameri myrskyn jälkeen.

Tällasia tuntemuksia tänään, erilaisia huomenna. Ehkä. Tää vaihe, mitä mä elämässä nyt käyn läpi repii mua suunnasta toiseen. Hetkeksikään en pysty rauhottumaan paikoilleni, koko ajan täytyy tehdä jotain. Mutta ku mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, täytyy valmistella itteään elämää ja uusia opintoja varten. Okei, tää on jo selvää. Mut miten mä sen teen? Miksei kukaan kerro mulle mitä seuraavaksi tapahtuu? 

Elämä on taas jotenkin sekavaa, mitään sen suurempaa ei sitten joulukuun jälkeen oo tapahtunu. (Se ihminen, joka on vaikuttanu mun elämään toiseks pahiten tulemalla siihen ja pahiten lähtemällä, palas taas takaisin ja nyt mä en tiedä mitä mä teen.) Silti koko ajan olen varuillaan, ootan puhelinsoittoa, viestiä, mitä vaan. Mä en tiedä mitä mä haluaisin sieltä tulevan, mulle kelpaa mikä vaan. Kunhan se vain selvittäis mun ajatuksiani. Mun elämäni ympärillä on semmonen musta huntu, ja se taitaa tukahduttaa minua. En tunne itseeni masentuneeksi enkä mitenkään surulliseksi, mä en vain tiedä miten mä suhtautuisin tähän kaikkeen, tää oli mulle kuitenki niin iso asia ku se palas takas. Kellekkään en oo kertonut, jos olisin koko kaupunki tietäisi asiasta. 

Mulla on aika hämy olo nyt, en tiedä mitä mä kirjoitan. Kirjoittaminen auttaa mua purkamaan ajatuksia, mutta kun mä en tiedä mitä ajatuksia mun pitäis purkaa. On hyvä olla mut ei sitten kuitenkaan oo. :/

Pitää lähtee, huomenna koulun penkki kutsuu taas.. :)