Mulla ei ole enää sanoja, mitä mä hänelle voisin sanoa. Huomasin sen itsestäni, kun havahduin siihen kun juoksin pää kolmantena jalkana kauemmas tapaamispaikastamme, jotta hän ei vain näkisi minua. Laitoin hänelle viestin illalla, että olin sairastunut enkä pystynyt tapaamaan. Hän ei ole vastannut siihen, ja toivon että K ei olisi nähnyt minua pinkomassa pakoon niin raukkamaisesti. En vain voinut muuta, ahdistus iski bussissa matkalla tapaamispaikalle. Minä toimin vaistojeni varassa, niin olen itselleni vakuutellut. Hävettää, ahdistaa ja suoraan sanottuna vituttaa tää mun toiminta. Miksi minä, "aikuinen" ihminen olen taantunut lapsen tasolle ja _juoksen_ pakoon? 

Olen huomannut muutoksia käytäksessäni, olen äkäisempi, suutun helpommin ja pienemmistä asioista. Tämä alkaa pelottaa minua, ja olen harkinnut jo ammattiapua. Kynnys soittaa johonkin, esimerkiksi auttavaan puhelimeen, ajanvaraukseen psykologille on kova, sillä koen itse olevani osasyyllinen tähän koko paskaan. JOS en olisi muutama viikko sitten (huomenna tasan kuukausi yhteydenotosta) tehnyt niin kuin tein, olisin ehkä oma itseni vieläkin enkä olisi menettämässä kontrollia elämääni. Tai mistä sitä tietää, jos nyt viettäisin yöt miettien miksi en vastannut hänen puheluunsa. En tiedä, jossittelu on tässä vaiheessa turhaa ja samantekevää. 

Myös koulu menee nykyään huonosti. En jaksanut lähteä tänään, ja tuskin jaksan mennä huomennakaan. Mitä se vaikuttaa kun en opi siellä mitään, koska ajatukseni pyörivät jatkuvasti yhden ja saman asian ympärillä, aivot yrittävät löytää ratkaisua johonkin, en itsekään tiedä mihin. Sitä ei kuitenkaan taida olla olemassa. Mua helpottais aivan helvetisti jos mä tietäisin mitä sen jätkän pään sisällä liikkuu. Mä en voi puristaa sitä tietoa ulos, olen kysynyt nätisti ja sitten hieman kovempaa mutta ei, aina sama vastaus: "Kun mä en tiedä". Mutta minä tiedän että hän tietää. Se on huono merkki ettei se sano sitä, mutta tahdon kuulla sen häneltä itseltään. Tulen kyllä kestämään sen, olenhan kestänyt jo vaikka mitä paskaa häneltä. 

On myös jokseenkin epäilyttävää, että silloin kun rohkaisen mieleni ja soitan hänelle hän ei suostu kertomaan missä on ja kenen kanssa. Moni olisi tässä vaiheessa luovuttanut ja antanut olla. Myös minä tahdon tehdä niin, mutta jokin suurempi voima vetää mua tähän juttuun vain tiukemmin kiinni. Mulla ei ole enää voimia irtautua, mä roikun tässä kuin jossain viimeisessä oljenkorressa. Kaikki tai ei mitään. Kuulostaa varmaan aivan sekopäiseltä, mutta se nyt vain menee niin. Kukaan, joka ei ole tässä samassa tilanteessa ollut tuskin voi ymmärtää tätä tunnekuohua joka ei laannu. 

Minä uskon johonkin korkeampaan voimaan, joka johdattaa ihmistä. En ehkä Jumalaan, mutta johonkin kuitenkin. Ja tämä korkeampi voima yrittää nyt johtaa mua johonkin, mut mä raukka en tajua sitä. Se ahdistus ja masennus ennen yhteydenottoja ovat kyllä aika merkitsevä juttu, mutta mä nyt en vain voi uskoa että meitä ei oo tarkotettu toisillemme. Okei, nyt mä kuulostan varmaan ihan tyhmältä mutta niin mä vain uskon. Se on loukannu mua pahimmin ku kukaan voi, ja silti mä rakastan sitä. Se oli ekasta kerrasta lähtien niin luontevaa, yhdessäolo siis. En puhu seksistä, vaikka sekin on aina ollut parempaa kuin olen osannut ikinä edes haaveilla. Jos hän pyytäis mut luokseen asumaan en epäröisi hetkeäkään. 

Nyt te varmaan mietitte, miksi minä sitten olen itkemässä täällä paskaa elämääni. No niin, vaikka mä haaveilisin miten paljon siitä ihmisestä ja kaikesta siitä mitä meistä vois tulla, mä tiedän että niin tuskin ainakaan ihan heti tulee tapahtumaan ja tää aika mitä mä nyt elän on niin helvetin masentavaa, ahdistavaa ja epävarmaa että mä tuskin kestäisin jos en voisi purkautua jonnekin. 

Kaiken tän paskan keskellä toivo kuitenkin nostaa päätään. Joka aamu mä oon erittäin toiveikas päivän suhteen, vaikka illalla joutuisinkin pettymään ja pahasti. Toivoa ei saa menettää. Jos se on menetetty, on koko helvetin peli pelattu. Saa olla niin ahdistunu, masentunu, vittuuntunut tai väsynyt ku vaan tahtoo. Kunhan muistaa, että se pienikin toivon kipinä voi pelastaa sut siitä suosta, mihin sä oot parhaillaan uppoamassa. Kaikki on tässä sairaassa maailmassa mahdollista, sä joko häviät tai voitat. Useimmiten häviät. Mut opi elämään sen kanssa, ja ehkä pärjäät jotenkin. 

Mun suurin pelko on, että päädyn lopulta itsemurhaan. Vaikka mä toivoisinki ja luottaisin valoisampaan tulevaisuuteen, mä en koskaan voi tietää mikä on K:n liike seuraavaks. Se saattaa löytää sen elämän naisen, joka en olekaan mä. Yhtenä aamuna saatan pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulla, että K:lla on perhe. Oon tietty onnellinenkin asiasta, mut mä oon sen verran itsekäs ihminen etten mä halua satuttaa itteeni jonku vitun uuden ämmän takia. Siks mä oon miettiny monta pakokeinoo, jotka olis kaikille mun läheisille mahdollisimman helppoja ja kivuttomia. Mä en nyt tarkottanu, että olisin sitonut hirttoköyden valmiiks ja olisin valmis hyppäämään naruun heti ensimmäisen isomman jutun tullessa päälle. Ei, mä en ole ollenkaan luovuttajatyyppiä. Mutta jos joskus käy niin, että minun voimani loppuvat, olen miettinyt päässäni muutaman keinon, joilla lähtee henki helposti ja nätisti. Se on kuitenkin vihonviimeinen vaihtoehto, enkä tahdo sitä tässä vaiheessa vielä edes harkita sillä kaikkeen pitää tottua, oli se kuinka paskaa tahansa. 

Voin kuvitella jonkun miettivän, miksi minä tahdon kiduttaa itseäni ja pitkittää tätä juttua, vaikka tää teidän mielestä on osoittautunutkin miltei mahdottomaksi. Mä en itsekään tiedä vastausta siihen, mutta tää on pitkän pohdinnan jälkeen mun mielestä nyt paras vaihtoehto edetä näin. Ehkä jotain mun kannalta hyvää voi vielä tapahtua, sitä mä en voi kieltää. Toisaalta, koko maailma voi myös romahtaa mun alta ihan yhtäkkiä. Jos tämä kuitenkin jatkuu hirmu pitkään, mun on pakko katkasta peli ennen ku minä oikeasti roikun siinä kiikussa. Pääsen eteenpäin ajattelemalla tämän olevan vain väliaikaista eikä pysyvää.

Jatkuva ikävä murskaa minua koko ajan, enkä voi sille mitään. Minun varmaan täytyisi soittaa K:lle ja kertoa olevani pahoillani, ja sopia uusi tapaaminen johon oikeasti menen, enkä juokse pakoon. Tahdon ilmiselvästi kiduttaa itseäni, sillä luin eilen kaikki vanhan puhelimeni viestit. Olin niin ahdistunut lopussa että luulin kuolevani, mutta nukahdin lopulta ja heräsin iltapäivällä. Mua suututtaa se että olen antanut K:lle liian helposti anteeksi. Toisaalta, mitä muutakaan mä olisin voinut tehdä? 

Multa on kysytty, mitä mä olisin ilman K:ta. Mä en osaa vastata siihen, tuskin mitään.