Mä en käsitä, onko tämä masennuksen alkua vai mitä helvettiä. 

Olen nykyään koko ajan alakulonen, mikään ei huvita, kaikki asiat itkettää. 

Saattaa tosin johtuu mun tilanteesta, en tiedä. Tai tästä helvetin pitkästä hiljasuudesta, joka on vallinnut nyt mun ja K:n välillä monta päivää. Mä en tiedä mitä mun pitäs sille sanoa että se tajuais, etten mä halua tai pysty ottamaan ketään muuta. Niin, tai miksi edes pitäis olla joku muu? Ootteko te koskaan miettineet, miksi ihmisellä on joskus niin järjetön halu ja ikävä toisen ihmisen viereen ja kainaloon? 

Hänen yhteydenottonsa alkuunsakin järkytti mua aika paljon, siis me sovittiin ettei tuu helvettiikään ku molemmat on muuttunu tässä vuosien varrella niin paljon. Jos se on kasvanu kuitenkin niin paljon, että voisin kuvitella jotain muutakin, mitä mun on kyl henkilökohtaisesti tosi hankala uskoa. Minä tunnen hänet kuitenki niin hyvin, vaikka ajat on tosiaankin erilaisia mitä sillon ennen. 

Minä en tiedä miten mä enää suhtautuisin tohon. Musta se on tavallaan väärin että se ottaa yhteyttä niinku se ite haluaa. Tai no kyllä mä ymmärrän että sillä on koulua ja muitakin hommia, ja voisin mäki kieltäytyy jos vaan pystysin. Mutta ku mä en yksinkertasesti vaan pysty. 

Mie tiedän että on mua kohtaan väärin olla tollanen, ja tiedän että satutan itteeni vain koko ajan enemmän. Tää on niinku jotain peliä, enkä mä tiedä miten vedän sen game overin ja selviinkö voittajana. Mulla pelottaa se et muhun käy vielä kipeämpää ku sillon viimeksi. En vaan tiedä et mitä vois tapahtuu. 

Ja mä en osaa enää erotella mun tunteita, kaikki on samanlaista puuroa ku sillon joskus ennenki. Tai no, onhan se ollu jo aikoja samanlaista mössöä, musta tais tulla jonkinasteinen tunnevammanen sen tapauksen myötä, mut se on myös opettanu mulle hirveesti. Pelkään sitäki, etten vaan pysty enää tunteman mitään samanlaista ketään muuta kohtaan.

Se ei oo oikein, että aina ku mä nään sitä, mä oon niin elossa ku vaan voin olla. Mun aistit tarkkenee, hengitys helpottaa ja kaikki huolet katoaa. Mut sit ku me ollaan erossa minä ahdistun niin paljon että pelkään etten mä kuolekkaan siihen. Sitä jatkuu yleensä pari päivää, kunnes se taas helpottaa hetkeksi. Mä en halua olla sen kans niin läheinen, mutta en enää kestä jos me etäännytään enää. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehä koska tää tilanne on painanu mua jo pitkään. Tai no, niin kauan ku me ollaan taas pidetty yhteyttä mut silti. Se kolme viikkoa mitä hän on vaikuttanu mun elämääni on tuntunu ikuisuudelta. Olen kuitenki suhteellisen onnellinen ettei mun tarvi enää olla riidoissa sen kans.

Masentaa myös se että just ku mä olin pääsemässä yli siitä, se palas mun elämään ja pisti taas kaiken ihan sekasin. Sen olis pitäny miettii, mitä se musta oikeen haluaa. Ehkä se ei vaan tajua, miltä musta tuntuu nyt. Sitä on tosi hankala selittää, mut tää on _helvetistä_. En pysty nukkumaan enkä syömään kunnolla, oon laihtunu entisestään ja mun paino on pian alipainon puolella. Olen myös tosi kalpea ja riutuneen näkönen. Mulla on taas hirvee masennus päällä.

Joka kerta, ennen ku se ottaa yhteyttä, mä ahdistun aivan helvetisti. Muutama tunti/minuutti ennen puhelimen soimista musta tuntuu etten mä saa henkee ja haluan vaan käpertyä johonki ja itkee kaikki pois. 

Mä itkin edellisenä iltana mun huoneen lattialla. Mä en pystyny tekemään mitään muuta ku itkemään. En saanu henkee ja kyyneleet vaan valu ja tuntu et mun sydän rutistuu niin pieneks, että se katoaa kokonaan. Sitten mä jotenkin vaan tajusin, että elämä on helvetin epäreilu enkä mä tuu varmaan ikinä saavuttamaan hänen kanssaan sitä, mistä olen haaveillut. Itkin vielä enemmän sitä, koska se on tosi surullista. Se kaikki, mitä meillä oli, oli niin taianomaista että leijuin kirjaimellisesti pää pilvissä mistään muusta välittämättä kunnes tipuin tosi kipeesti. Olen taas nousemassa vauhdilla pilviin, vaikka lupasin itselleni että en innostu. 

Mä en uskonu rakkauteen ensisilmäyksellä ennen ku hän käveli ensimmäistä kertaa mun ohi kahvilassa. Muistan sen yhä. Vaikka en ees tienny sen nimee, tiesin hänestä siitä hetkestä lähtien sen, että se tulee joskus olemaan mun. Kun meidän katseet kohtas, kaikki äänet, kilinä, puheensorina ja kolinat vaimeni, kaikki hidastui ja tuntui kuin olisimme olleet jossain ihan muualla, me kaksi. Tämä kuulostaa varmasti ihan saippuasarjalta, mutta niin siinä kävi. En osaa kuvailla sitä tunnetta, mut tunsin kuolevani kun lähdin sieltä enkä mennyt juttelemaan. Onneksi tapasin hänet sitten yhteisen kaverimme kautta muutaman viikon kuluttua, ja ensi hetkestä lähtien tulin hänen kanssaan toimeen paremmin kuin kenenkään muun kanssa olen ikinä tullut tai pystyn tulemaan.

Olen nyt ihan neuvoton ja väsynyt tähän tilanteeseen, tämä hajottaa mut. Mua pelottaa että tuo "ahdistus" on joku helvetin merkki jostain tuolta kauempaa, että mun pitäis päästää irti ennen ku poltan siipeni taas. Ja seuraavan kerran tulee sattumaan pahasti, mä tiedän. En vain pysty lopettamaan tätä nyt, ei vielä. Kohtalo, anna vielä hetki. 

♥: Anonymus