Hän sai mut uskomaan,

Hän sai mut toivomaan,
Hän, ja vielä enemmän.

Hän sai mut nauramaan,
Hän sai mut laulamaan,
Hän antoi mulle sävelmän.

Hän, hyvä haltiatar,
Hän, yön kuningatar,
Hän on enää nimi iskelmän.

Hän, kun kesä syksyyn vaihtuu ja lehtien nään lentävän,
Tunnen saman ikävän,
Kun poissa on hän.

Hän, taas kitarani viritän
Ja kuulen tutun helinän,
Kuin luonani ois hän.

^Tämä ylläoleva kappale on nyt soinut monta kertaa tänä päivänä. Kuvaa jotenkin tunteitani vaikka "Hän" ei olekaan lähtenyt mihinkään vaan on porautunut päähäni, ajatuksiini ja elämääni vahvemmin kuin koskaan olisin uskonut. Mä luulin et mä eläisin normaalii elämää tässä iässä, oonhan melkeen täysikäinen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, ja tunnen itseni riippuvaiseksi hänestä. Jo joku tuoksu laukaisee semmoisen kaipausreaktion ettei kukaan olisi ikinä uskonut. 

Nyt on tapahtunut jotain mitä mä en itsekään voi vielä käsittää. K soitti ja sanoi haluavansa nähdä. Huomenna me tapaamme kahvilassa joka on toisella puolella kaupunkia. Luultavasti joku bustaa sieltäkin, mutta mä en vois vähempää välittää enää. Mun sisälle on kasvanut joku muuri siihen "tunne"-lokeron kohdalle. Huomasin tänään että en pysty tuntemaan enää oikeastaan mitään ketään kohtaan. Tunteista ainoastaan viha ja inho ovat jäljellä, ja nekin hiipumassa. Toivottavasti&luultavasti tämä on ohimenevää mutta silti todella ahdistavaa kun en tiedä miten osasin ennen tuntea niin paljon ja vahvasti. 

En tosin ole enää yhtään varma mitä hänen kanssaan täytyisi tehdä. Mun pitää koittaa löytää itselleni sopivin ja helpoin vaihtoehto vaikka sekin taitaa kyllä olla helvetin hankala. Tai no, eihän niitä ole kuin kaksi: välit poikki kokonaan tai sitten seurustelua. Välimuotoa, eli ystävyyttä (mikä nyt on meneillään) minä tuskin kestäisin kauan. Noh, tuskinpa kestäisin täyttä välirikkoakaan joten se on ihan sama kumman tulen valitsemaan, tiedän kuitenkin että tuo ensimmäinen vaihtoehto on täyttä paskaa ja ei tule varmasti kuuloonkaan hänen kohdaltaan. Tai no, mistä sitä ikinä tietää mutta tunnen hänet niin hyvin että uskoisin tuon olevan vastaus kysymykseeni.

Toivoisin saavani rohkeutta soittaa hänelle ja pyytää hänet kämpilleni nukkumaan. Silloin kaikki olisi niin paljon helpompaa. Tosin eipä elämä koskaan ole ollut helppoa minulle, joten taidan sopeutua tilanteeseen ja lähteä itsekin untenmaille haaveilemaan hänestä.

On hankalaa olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun sisälläni myllertää valtava tunteiden sekamelska josta en ota selvää mitenkään päin. Minä tiedän helvetin hyvin sen että pian on pakko päättää jotain tai minä sekoan.

Sanotaan että unen aikana tunteet selvenevät ja on helpompi tietää mitä tulisi tehdä. Ja vitut, mä oon nukkunu nyt pian kuukauden (ok ok, melko huonosti mut nukkunu kuitenki) ja ajatukset ei ole selkiytyny yhtään! Mun pää hajoo pian mut niin kai se on tarkotettukkin.

Mä en usko selviäväni tästä ilman pakkohoitoa/psykiatrista apua/lääkitystä. 

Oon umpikujassa. 

Mä toivon että joku samanhenkinen löytää tämän blogin ja tulisi kertomaan kokemuksistaan, ajatuksistaan ja päätöksistään! 

♥: anonymus