Ajattelin soittaa K:lle tänään, pyytää sitä käymään ja selviteltäis asiat. Hiljaisuus on nyt jatkunu meidän välillä viime päivityksestä ja en usko että hän edes ottaa minuun enää itse yhteyttä. Ahistus on nyt jokapäiväistä, siis se jonka pitäisi tulla aina ennen kuin K soittaa. Voi olla, että aiheutan sen alitajuntaisesti itse ja toivon hänen soittavan. Toisaalta en haluaisi kuitenkaan hänen ottavan yhteyttä - jotenkin sairaalla tavalla tahdon tämän jatkuvan. En tämän ahdistuksen, pahan ja kireän olon vaan epätietoisuuden. Jos totuus iskee kasvoilleni yhtäkkiä luultavasti en jaksa enää sitä. 

 

Tosiaan, aion soittaa hänelle kunhan saan kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja sanat jotka aion sanoa. Olen toisaalta melko varma niiden unohtuvan kun puhelin alkaa piippaamaan. Ja mitä minä teen jos hän ei vastaa? Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut vai alanko maalaamaan normaaliin tapaani piruja seinille? 

Ahdistaa taas kovasti. Minua vituttaa että olen vainoharhainen. Mmm.. ei sitä vainoharhaksi voi kutsua. En edelleenkään osaa selvitellä tunteitani!

 

Mitä minä hänelle sanon ja mitä teen jos en saa häntä kiinni? :/